Rajnandgaoniin kummilapsen luo

Maanantaina ryhmämme jakaantui kahtia. Rajnandgaoniin lähtevä joukko nousi kukonlaulun aikaan, otti aamiaispaketin ja lähti lentokentälle Susanna Verlinnan opastuksella. Lento Raipuriin lähti seitsemältä. Hoshangabadin viidakkoon suuntaava ryhmä sai nukkua pitempään ja lähti sitten lentäen matkaan Pauliina Koposen luotsaamana.

Me Rajnandgaoniin matkaajat jatkoimme henkilöautoilla Raipurista Durgiin ja majoituimme hotelli Avaloniin. Matkalla teimme vielä viimeisiä ostoksia kummiperheille viemisiksi. Itse ostin perheen isälle aurinkoenergialla ladattavan lampun.

Tämä tavaramäärä viemisiä oli mukanani ja koska Intian sisäisillä lennoilla painoraja oli 15 kg, minulla oli ylipainoa peräti 6 kg. Onneksi Susanna sai sovittua, että paino laskettiin kaikkien ryhmäläisten tavaroista yhteensä, joten joku kevyemmin varustautunut pelasti minut.

Tiistaiaamuna seurueeseemme liittyi Supriti, Intian World Visionin työntekijä ja lähdimme aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Rajnandgaonia samoilla autoilla, jotka olivat kuljettaneen meidät lentokentältä edellisinä päivänä. Autot ja niiden kuljettajat olisivat käytössämme parin päivän ajan. Ensin mentiin World Visionin toimistoon, jossa tapasimme muut aluetyöntekijät. Saimme powerpointin muodossa hyvän katsauksen siihen, mitä World Vision oli tehnyt alueella. Saimme kuulla, että alueella on 50 maaseutukylää, 11137 perhettä, 8246 poikaa ja 8053 tyttöä. Kummilapsia on 1869. Alakouluja on 56, yläkouluja 9, lukioita 3 ja tukiopetusta antavia ohjelmia 80. Päiväkoti-neuvoloita on 96 ja naisten neuvontaohjelmissa on 20841 naista. Luomuviljelyyn on koulutettu 640 viljelijää ja heidän ansionsa ovat kolminkertaistuneet. Kotipuutarhojen määrä on noussut vuodessa 130:stä 500:aan. Lapsille annetaan terveyskasvatusta ja heidän kanssaan keskustellaan lasten oikeuksista ja hyväksikäytöstä. Kouluruoka tarjotaan kaikille, mutta joissakin kouluissa ei ole vielä puhdasta vettä. Tämän informaation jälkeen olimme entistä uteliaampia näkemään kaiken omin silmin. Pian lähdimmekin liikkeelle kohti kylää, jossa tervetulojuhla ja kummilapset odottivat.

World Visionin toimistossa Rajnandgaonissa meitä luotsasi mm. Supriti (toinen vasemmalta).

 Perillä saavuimme koululle, jonka edessä oli iso vesiallas ja lauma lehmiä. Meidät ohjattiin suureen katokseen, jonka etualalla oli koroke ja tuoleja. Alakoulun oppilaat istuivat maassa korokkeen edessä. Sivustoilla oli tuoleja, joilla istui aikuisia. Aplodien ja tervetulolaulun saattelemana ryhmämme ohjattiin korokkeelle istumaan ja kaikki saivat kaulaansa samettiruususeppeleen, seurasi seremonia, joka sisälsi lasten laulua ja puheita. Kummilapsemme eivät vielä siinä vaiheessa olleet paikalla, mutta pian heidät tuotiin ja saimme alkaa arvailla, kuka oli kukin. Hetki oli tavattoman jännittävä.

Koulun edustalla Susanna Verlinna ja yksi meitä kuljettaneista autoista.

Koulun edessä oli myös alttari ja vesiallas.

Oma kummityttöni oli ensimmäisenä ja tunsin hänet melkein heti. Meidät järjestettiin niin, että jokainen pääsi istumaan ympyrään oman kummiperheensä kanssa. Jokaisella oli tulkki, joka käänsi englannista chhattisgardiksi. Ympärille kerääntyi muitakin lapsia ja aikuisia kuuntelemaan ja katselemaan. Nandanilla oli mukana äiti ja pikkuveli. Isä oli kuulemma pellolla ja isosisko koulussa. En tiedä, kuinka kauan keskustelimme, mutta esittelin tyttöjen tekemän valokuvakirjan, värityskirjan, Tatun ja Patun ja muut lahjat. Kerroin niiden avulla Suomesta. Minä puhuin ja he kuuntelivat ja välillä erityisesti äiti sanoi jotain. Pikkuveli oli hauska vesseli ja äiti oikein miellyttävä, koko ajan hymyilevä, pieni nainen. Hänellä ei ollut hampaita, vaikka hän ei ollut vielä vanhakaan. Hän oli kuulemma ommellut tyttärensä kauniin puvun. Nandani puolestaan oli askarrellut minulle riisin varsista koristeen, joka muistuttaa suomalaisia olkikoristeita. Myös savisen riisimyllyn hän oli tehnyt.

Nandani ja hänen äitinsä

Riisikoriste, jonka Nandani oli tehnyt minulle.

Kasvisruoka näytti ja maistui herkulliselta.

Meillä oli käytössä ammattivalokuvaaja, joten itse ei onneksi tarvinnut ikuistaa näitä hetkiä. Juttelutuokion jälkeen menimme ensin seuraamaan koululaisten ruokailua lapset istuivat maassa peltitarjottimineen ja ruuanjakajat nostivat tarjottimelle ensin keon riisiä ja sitten lisukkeita. Jokaisella oli oma vesipullo, jonka he olivat täyttäneet koulun pihan kaivosta. Ruoka syötiin käsin. Otin tästä tilanteesta videokuvaa. Sitten lähdimme kummiperheen kanssa toiseen luokkahuoneeseen, jossa söimme kaikki yhdessä. Saimme pitsalaatikkoa muistuttavat pahvipakkaukset, joissa oli lokeroissa naan-leipää, riisiä ja erilaisia kasvisruokia sekä vielä jälkiruoka. Me muukalaiset saimme pullotettua vettä. Autoin Nandanin pikkuveljeä avaamaan pakkauksen ja meitä nauratti avaamisen vaikeus. Muutoin ateria syötiin hartaan hiljaisuuden vallitessa. Taisi olla juhlaruokaa heillekin. Tämä erikoisateria oli World Visionin tarjoama, mutta kouluruuan lapset saavat joka päivä. Intian laki velvoittaa kylät järjestämään kouluruuan, mutta sen taso vaihtelee; raha saattaa näet helposti luiskahtaa muihin tarkoituksiin. World Vision on opastanut paikallisia valvomaan etujaan, joten ruuan taso on parantunut hankealueilla.

Ruuan jälkeen oli leikkien vuoro. Menimme ulos paahtavaan kuumuuteen. Minun johdollani leikittiin ensin "Väriä". Seisoin lierihattu päässä selin muihin ja annoin englanniksi komentoja, kuten "Those who have red colour move four steps forwards". Tulkki käänsi tämän ja takaa alkoi kuulua naurua, varsinkin kun välillä piti mennä vasemmalle ja välillä oikealle, välillä eteen tai taakse ja välillä pomppia tai tanssia. Se, joka ensimmäisenä sai minulta hatun päästä, oli voittaja. Sitten leikittiin "yksi pieni elefantti marssi näin" ja seuraavaksi intialaista leikkiä, jonka he neuvoivat meille. Tämän jälkeen suurin osa meistä oli aivan poikki. Janotti valtavasti. Ihmettelin, miten noin vähästä väsyy, mutta lämpöä oli ainakin se 35, joten tuokin rehkiminen kostautui ja sain auringonpistoksen. Kummastelin huteraa oloani, mutta menin kuuliaisesti puunistutukseen muiden kanssa. Kummi ja kummilapsi istuttivat koulun pihalle puun. Nandani kuljetti minut kädestä pitäen meidän puuntaimemme luo ja kun taputtelimme multaa sen juurelle, sanoin hänelle, että hänen tulisi pitää hyvää huolta meidän puustamme. Kolmen vuoden kuluttua siinä olisi kuulemma kauniit punaiset kukat.

Tässä mennään puunistutukseen.

Valokuvaaja asetteli meidät potrettiin: äiti, pikkuveli, Nandani ja minä koulun pihalla.

Sitten tuli aika hyvästellä kummiperheet. Monella oli pitkä kotimatka, mutta käsittääkseni Nanadanin perhe asuu noin puolen tunnin matkan päässä. Me lähdimme kävelemään kylän raitille ja fiilistelemään. Menossa oli yhdeksän päivän juhla, joka edeltää divalia (intialaista valon juhlaa). Siksi kylään oli viritetty värikkäitä kangasmajoja ja tien varrella oli kaiuttimia, joista pauhasi musiikki. Vastaan ajavan kuorma-auton lavalla oli myös live-orkesteri. Ihmiset tulivat kodeistaan kylätien varteen meitä tervehtimään ja äidit toivat lapsiaan valokuvattavaksi. Saimme kurkistaa myös kahden kodin sisätiloihin. Asumukset olivat hyvin matalia ja ahtaita ja niissä oli maalattia, mutta sähköt tähän kylään oli saatu ja jossain asunnon nurkassa oli televisio. Sängyt oli nostettu seinälle päivän ajaksi. Lehmät seisoskelivat ulkona lyhyessä lieassa, mutta eivät olleet erityisen laihoja. Lapsetkin näyttivät varsin hyvinvoivilta. Monella kyläläisellä oli kännykkä ja jotkut ottivat meistäkin kuvia. Monille kylänraitti on ainoa elinpiiri. Kysyin näet joiltakin naisilta, olivatko käyneet Durgissa, jossa meidän hotellimme oli, ja he sanoivat, etteivät olleet koskaankäyneet siellä. Matkaa on sentään vain 35 kilometriä. Mutta jos ei ole polkupyörää eikä pääse kenenkään skootterilla, sekin on pitkä taival. Minulle kerrottiin, että monien tyttöjen koulunkäynti tyssää siihen, kun pitäisi siirtyä pienestä lähikoulusta suurempaan seuraavalle asteelle, koska koulumatka on heille liian vaarallinen jalkaisin kuljettavaksi. Polkupyörä olisi siis kullan arvoinen. Tajusin, että paras käyttötarkoitus koulumme taksvärkkirahoille olisikin juuri polkupyörien hankkiminen erityisesti tytöille.

Kyläläiset tulivat mielellään kuvaan meidän kanssamme.

Talojen seinissä oli mainoksia.

Kaivo oli kylän keskipiste.

Eräänlainen ulkokeittiö.

Lapset olivat hyvinvoivan näköisiä.

Lehmä on hyötyeläin vaikkei sitä syödäkään.

Pienessä tilassa sängyt oli nostettu päiväksi seinälle pois tieltä.

Aurinkokennolla toimivan vesipumpun esittelyn jälkeen pakkauduimme autoihin ja lähdimme Durgiin hotellia kohti. Tuo matka oli elämäni piinallisimpia, sillä päänsärky ja pahoinvointi iskivät todella. Jouduin pysäyttämään auton ja menemään pientareelle. Sain muovipusseja loppumatkaa varten ja oksensin autossa koko päivällä syömäni aterian. Ajattelin tuskissani, etten elämäni päivänä astu enää jalallani Intiaan! Siihen 35 kilometriin meni ainakin tunti kuoppaisilla teillä, ja kun lopulta tultiin perille raahauduin huoneeseeni, jossa oli 32 lämmintä, oksensin vielä vähän, yritin juoda väkisin nesteytysjuomaa, huuhtelin itseni suihkussa ja rojahdin nukkumaan.

Olin sanonut, etten tulisi illalliselle. Pari tuntia nukuttuani heräsin kuumuuteen ja yritin säätää ilmastointia, joka ei kumminkaan totellut. Kutsuin huonepalvelun tuomaan lisää vettä ja korjaamaan lämpötilaa. Susanna tuli katsomaan vointiani ja kauhistui huoneen kuumuutta. Koska hotellin väki ei saanut ilmastointilaitetta toimimaan, sain vaihtaa huonetta. Haalin kimpsut ja kampsut ja laskeuduin kerrosta alemmas viileään huoneeseen, jossa menin oitis nukkumaan.

Keskiviikkona heräsin onneksi varsin hyvävointisena. Kyse ei ollut vatsataudista vaan auringonpistoksesta. Vahingosta viisastuneena otin mukaan koko paketin nesteytyspusseja ja sekoitin niitä aina uuteen vesipulloon. Taisin saada päivän aikana juotua ne kuusi pulloa vettä, jotka kuulemma tässä lämpötilassa tarvittiin. Ruoka ei kyllä maistunut - ei varsinkaan intialainen ruoka, joten söin hyvin vähän.

Ajoimme tällä kertaa eri kylään. Menimme jälleen ensin tapaamaan koululaisia. Vastaanotto oli kuin kuninkaallisille. Meille tehtiin kunniakuja ja taputettiin, vietiin korokkeelle istumaan ja kukitettiin. Seurasi puheita, tyttöjen laulua ja poikien tanssia, jossa ryhmäämme edusti kunniakkaasti Leena.

Sitten jätimme lapset jatkamaan koulupäiväänsä ja siirryimme pieneen rakennukseen juttelemaan vammaisten ryhmän kanssa. Ryhmässä oli puolisen tusinaa eri lailla vammautunutta, mutta polio oli pahin syyllinen. Nythän lapset rokotetaan poliota vastaan, joten siihen alkaa syntyä immuniteettia. Meille kerrottiin, että kun World Visionin hanke alkoi tällä alueella, kukaan ei tarkalleen tiennyt vammaisten määrää eivätkä he sen enempää kuin heidän omaisensa tienneet, mitä etuuksia heille valtiolta kuuluisi. Ensin kartoitettiin vammaisten määrä ja sitten autettiin heitä saamaan etuisuuksia, esimerkiksi eläkettä ja apuvälineitä. Eläke on 300 rupiaa kuukaudessa, mikä ei riitä toimeentuloon, mutta on jonkinlainen apu. Useimmat vammaiset asuvat omaistensa luona. World Vision on monin tavoin auttanut heitä parantamaan toimeentuloaan. Eräät ovat saaneet avustuksen pikku kaupan perustamiseen. Eräs mies on saanut suutarin välineet ja opetellut luomuviljelyä. Eniten myötätuntoani herätti Sima-niminen nuori nainen, joka raahasi itseään käsillään, koska hänen pyörätuolinsa oli mennyt rikki ja jo kolme vuotta oli saatu odottaa viranomaisilta uutta. Tämä nainen joutui lisäksi huolehtimaan isästään.

Sima on polioinvalidi ja on odottanut pyörätuolia vuosikausia.

Vammaisten ryhmän jälkeen siirryimme naisten oma-apuryhmään. Kohtasimme 12 naista, jotka pitivät naisten pankkia. He tallettavat joka viikko 10 rupiaa pankkiin, josta lainataan tarpeen vaatiessa, esimerkiksi jos joku perheenjäsen sairastuu tai ruoka pääsee loppumaan tai lasten koulunkäyntiin tarvitaan rahaa. Ryhmän kirjanpitäjä pitää tilikirjaa ja jokaisella jäsenellä on oma säästökirja, johon otot ja panot merkitään. Ryhmä on pystynyt hankkimaan vesipumpun, jota se vuokraa viljelijöille ja saa siten lisätuloja. Kirjanpitäjä on saanut taloudellista koulutusta ja pystyy auttamaan muita.

Naisten ryhmän kirjanpitäjä (vihreässä sarissa) kertoo toiminnasta Supritille ja Susannalle.

Tilikirja.

Naisten ryhmä on saanut valistusta myös perhesuunnittelussa. Hankkeen aikana perheiden lapsiluku onkin laskenut niin, että nykyään perheissä on keskimäärin 2-3 lasta. Perhesuunnittelusta puhuttaessa ovat mukana myös aviomiehet, ja nainen voikin käyttää ehkäisyä, mikäli hänen miehensä suostuu siihen.

Lahjoitin ryhmän naisille Minna-rehtorimme kokoamat ompelutarvikepussit, joista he kiittelivät. Sitten jatkoimme matkaa neuvolaan, jossa toimii myös päiväkoti.

Lopuksi kävelimme auringon porottaessa täydeltä terältä tapaamaan luomuviljelijöiden ryhmää. Istuimme puiden alle levitetylle pressulle ja kyselimme oppaan välityksellä heidän kokemuksistaan luomuviljelyyn siirtymisestä. He kertoivat, että ennen he ostivat lannoitteita ja saivat satoa pari kertaa vuodessa, mutta tuotto meni uusiin lannoitteisiin. Nyt he käyttävät vain lehmän lantaa ja virtsaa, saavat satoa useamman kerran vuodessa, ja vaikka sato on pienempi, se on laadukkaampi. Tuloa jää, koska lannoitteita ei tarvitse ostaa. Tästä ryhmästä ostimme riisiä. Minullakin on 2,5 kiloa basmatiriisiä suoraan viljelijältä ostettuna!

Tässä välissä olimme taas melkoisen puhki ja lähdimme syömään. Söin omasta annoksestani vain leivät ja hieman riisiä, sillä mausteinen intialainen ruoka ei vain houkuttanut edellispäivän kokemuksen jälkeen.

Ilmastoidussa ravintolassa vietetyn lepohetken jälkeen ryhmämme oli saanut virtaa ja lähdimme seuraavaan kylään tapaamaan yläkoululaisia. Heidän koulupäivänsä oli jo päättynyt, mutta siellä meitä odotettiin. Jälleen oli ohjelmassa kukitus, lauluesitys ja jokunen puhe.

 Mekin esitimme yleisön riemuksi Hämä-hämä-häkki-laulusta kolme säkeistöä koreografioineen. Nuorilla on World Visionin pitämä kerho, jonka toiminnasta he kertoivat. He kertoivat myös, mitä he tietävät lasten oikeuksista ja hygieniasta. Kerromme vuoron perään, mitä me kummit teemme varsinaiseksi työksemme ja kysyimme heidän haaveistaan. Monien toiveammatti oli lääkäri, opettaja, insinööri tai poliisi. Itse kerroin omasta koulustani ja esittelin heille oppilaideni tekemän valokuvakirjan. Se jälkeen olikin aika jakaa muumikasseissa olevat lahjat, joita olin pitänyt mukanani jo kaksi päivää. Koska paketteja oli yli 60, annoin ensin lahjat tytöille ja sitten loput pojille. Kerroin heille, että nämä ovat tyttöjen valitsemia lahjoja tytöille, joten he voivat antaa omansa sisarelleen, mikäli siinä on tyttöjen tavaroita. Koska iPadini oli tässä vaiheessa jumissa videoiden määrän takia, en saanut videota lahjanjaosta, vaikka olin oppilaille niin luvannut, mutta Susanna otti kuvia ja lupasi lähettää minulle.

Tässä on meneillään lahjojen jako.

Vilkutimme yläkoululaisille ja ajoimme hotelliin. Nämä kaksi päivää olivat antoisia mutta uuvuttavia. Tuskin kukaan meistä jaksoi mennä tutustumaan Durgin kaupunkiin. Koska huoneeni oli nyt mukavan viileä, kävin suihkussa, perkasin jumittuneella padilta turhat kuvat ja videot pois ja otin Skype-yhteyden kotiin. Ei onnistunut ensi yrittämällä, mutta jossain vaiheessa kyllä. Netti oli hotellissa maksuton, mutta ei aina toiminut tai oli tosi hidas. Vaikka kännykkä oli jäänyt matkasta, pystyin soittamaan Skypellä ja padi herätti minut aamuisin Ozzy Osbornen Dreamersilla. Blogin pitäminen sen sijaan oli työlästä; tekstit pystyi kirjoittamaan, mutta kuvien lisääminen ei ollut heikkohermoisen hommaa.


Jätimme Rajnandgaonin taaksemme varhain torstaiaamuna ja lensimme Raipurista Delhiin. Majoituimme tuttuun Le Meridieniin, jossa olimme jo puolen päivän aikaan. Päätin ottaa lunkisti: kirjoittaa blogia uima-altaalla, käydä hieronnassa ja syömässä ja kirjoittaa taas illalla blogia. Mitä huomasinkaan matkalaukun avattuani? Olin unohtanut iPadin laturin Durgin hotelliin Avaloniin! Mietin, pitäisikö lähteä etsimään uutta, mutta koska kone oli täyteen ladattu, päätin tehdä töitä ja ilmoittaa Skypellä kotiin, että yhteyttä ei ehkä kohta saa. Menin siis uima-altaalle, pulahdin pari kertaa ja kellahdin aurinkotuoliin yrittämään kuvien siirtoa bloggeriin. Tunnin päästä oli mitta täysi ja marssin spahan. Otin suoraa päätä tunnin mittaisen ayrveda-kokohieronnan ja sen päälle höyrysaunan. Uudestisyntyneenä menin ravintolaan, tilasin pasta carbonaran sekä lasin valkoviiniä. Vieläkin oli esto päällä intialaisen ruuan suhteen.