Kummimatkan jälkeen

Heti seuraavana päivänä Intiasta palattuani olin paikallislehden haastateltavana. Toimittaja tuli kotiini ja rupattelimme toista tuntia. Olin siinä jo ehtinyt purkaa laukun (jota en kylläkään pitänyt kuumassa saunassa, niin kuin ehkä olisi suotavaa; panin vain vaatteet pesuun ja yritin tuulettaa koipallojen hajua). Laukku painoi kotimatkalla vähemmän kuin mennessä, vaikka tuomisia olikin: hauskoja kuvakirjoja hindujumalista, Nandanin tekemät käsityöt, sininen kangaskassi, sinipohjainen kaftaani, mustavalkoinen mekko, intialaista suklaata, mausteita ja juomatiivisteitä, paikallista riisiä, teetä, keksejä, sanomalehtiä sekä huivit koulun Intia-ryhmän tytöille.

Töihin palattuani pidin pariin otteeseen lyhyen tilaisuuden, jossa esittelin matkaa ja kummiutta powerpointin avulla. Kävin myös paikallisessa seurakunnassa diakoniakerhon vieraana ja pidin esitelmän. Tosin yksi kuulija nukahti heti alussa ja kysyi lopussa, mistä maasta tässä olikaan kyse!
Koulussamme pidettiin taksvärkkipäivä, jonka tuotosta puolet lahjoitettiin intialaisten lasten koulunkäynnin edistämiseen. Kaikkiaan keräsimme rahaa 2400 euroa. Tällä summalla saamme noin 40 polkupyörää Rajnandgaonin lapsille, erityisesti tytöille, jotta heidän pitkä koulumatkansa yläkouluun sujuisi nopeammin ja turvallisemmin.

Kestävän kehityksen ryhmän tytöt auttoivat minua tilaisuuksissa ja kävimme ennen lukukauden päättymistä vielä syömässä Jyväskylän intialaisessa ravintolassa.

Keke-ryhmäläiset intialaisella lounaalla ravintola Shalimarissa. Suomalaisia kun olemme, valitsimme miedoti maustetun version.

Yhdeksällä eurolla saimme riisiä, kanaa inkivääri-,valkosipuli- ja tomaattikastikkeessa (Chicken Madras), salaattia, naan-leipää ja mango-lassia.

Mukavaa oli myös se, että lukion opettajakunta päätti ottaa oman kummilapsen. Sainkin äskettäin tietää, että lapsi on Hoshangabadista ja 7-vuotias tyttö. Myös yläkoulun rehtori näytti vihreää valoa sille, että otamme samalta alueelta toisenkin kummilapsen, yläkoululle. Koulut maksavat vuosimaksun, joka kerätään osittain opettajilta ja osittain oppilailta (vaikkapa taksvärkin muodossa). Kestävän kehityksen ryhmät pitävät kummilapsiin yhteyttä ja kertovat heidän kuulumisistaan muulle koululle. Minä olen tämän toiminnan koordinaattorina. Ehkä jonakin päivänä lähden World Visionin kanssa uudestaan Intiaan, tällä kertaa Hoshangabadin viidakkoseudulle, ja mukanani on kaksi nuorta, toinen yläkoululainen ja toinen lukiolainen!

Turistina Agrassa ja kotiinpaluu

Työkiireet estivät tehokkaasti blogin kirjoittamisen loppuun heti matkan jälkeen, mutta tammikuun pakkasista on vallan hauskaa palata takaisin helteiseen Delhiin! Kun kummilapsen tapaaminen ja World Visionin Intian-projektiin tutustuminen oli ohi, jatkoimme turisteina. Perjantaina 16.10. lähdimme aamuvarhain Delhin hotellistamme rautatieasemalle, josta lähti turistijuna Agraan kello 6.10. Voin vakuuttaa, että Delhin rautatieasema ympäristöineen on selkäpiitä karmiva kokemus jopa aikaisin arkiaamuna. Siellä täällä maassa, niin ulkosalla kuin sisällä asemarakennuksessa, lojui erilaisia myttyjä, jotka olivat vilttiensä ja pressujensa alla nukkuvia ihmisiä. Kerjäläisiä ja rampoja oli kaikenlaisia, pienistä alastomista vauvoista elefanttitautia sairastavaan mieheen. Olimme saaneet hotellista aamiaispussit, jotka moni jätti vaivihkaa kerjäläisten ulottuville, joko lähtö- tai pääteasemalla. Kuljimme tiukassa jonossa oppaan perässä reput tukevasti vatsan puolella, maassa olevia nukkujia väistellen. Silti joku yritettiin ryöstää. Valokuvaamaan emme tuon marssin aikana juuri ehtineet.

Nämä tavarat osoittautuivat matkalla tärkeiksi: kaulapussi, käsidesi, intiimikosteuspyyhkeet, matkapahoinvointirannekkeet, maitohappobakteerit ja nesteytysjauhe.

Agran rautatieasemalta ajoimme Clarks Shiraz -hotelliin ja lähdimme sieltä tutustumaan Agran linnoitukseen ja mogulihallitsijoiden arkkitehtuuriin. Loppupäivästä shoppailtiin.
Seuraavana päivänä vuorossa oli kuuluisa hautamonumentti Taj Mahal, joka on mogulihallitsija Shah Jahanin viimeinen rakkaudenosoitus menehtyneelle puolisolleen. Oppaamme oli kertonut niin hyvin ja mielenkiintoisesti koko tuon rakkaustarinan, että minua nauratti, kun muistelin, miten Slummien miljonääri -elokuvassa vahingossa amerikkalaispariskunnan oppaaksi joutunut päähenkilö kertoi monumentista opastettavilleen.

Lähes koko retkue turistikuvassa ennen Taj Mahalin läpikävelyä. Ennen itse monumenttiin astumista piti kenkien päälle pujottaa suojatossut.

Pääsylippuja.

Sunnuntaina 18.10. koitti kotiinlähdön aika. Finnairin suora reittilento lähti Delhistä kello 10.30. Aikaeron vuoksi saavuimme Helsinkiin mukavan ajoissa kello 15.20. Miellyttävän viileään mutta aurinkoiseen Helsinkiin!

Rajnandgaoniin kummilapsen luo

Maanantaina ryhmämme jakaantui kahtia. Rajnandgaoniin lähtevä joukko nousi kukonlaulun aikaan, otti aamiaispaketin ja lähti lentokentälle Susanna Verlinnan opastuksella. Lento Raipuriin lähti seitsemältä. Hoshangabadin viidakkoon suuntaava ryhmä sai nukkua pitempään ja lähti sitten lentäen matkaan Pauliina Koposen luotsaamana.

Me Rajnandgaoniin matkaajat jatkoimme henkilöautoilla Raipurista Durgiin ja majoituimme hotelli Avaloniin. Matkalla teimme vielä viimeisiä ostoksia kummiperheille viemisiksi. Itse ostin perheen isälle aurinkoenergialla ladattavan lampun.

Tämä tavaramäärä viemisiä oli mukanani ja koska Intian sisäisillä lennoilla painoraja oli 15 kg, minulla oli ylipainoa peräti 6 kg. Onneksi Susanna sai sovittua, että paino laskettiin kaikkien ryhmäläisten tavaroista yhteensä, joten joku kevyemmin varustautunut pelasti minut.

Tiistaiaamuna seurueeseemme liittyi Supriti, Intian World Visionin työntekijä ja lähdimme aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Rajnandgaonia samoilla autoilla, jotka olivat kuljettaneen meidät lentokentältä edellisinä päivänä. Autot ja niiden kuljettajat olisivat käytössämme parin päivän ajan. Ensin mentiin World Visionin toimistoon, jossa tapasimme muut aluetyöntekijät. Saimme powerpointin muodossa hyvän katsauksen siihen, mitä World Vision oli tehnyt alueella. Saimme kuulla, että alueella on 50 maaseutukylää, 11137 perhettä, 8246 poikaa ja 8053 tyttöä. Kummilapsia on 1869. Alakouluja on 56, yläkouluja 9, lukioita 3 ja tukiopetusta antavia ohjelmia 80. Päiväkoti-neuvoloita on 96 ja naisten neuvontaohjelmissa on 20841 naista. Luomuviljelyyn on koulutettu 640 viljelijää ja heidän ansionsa ovat kolminkertaistuneet. Kotipuutarhojen määrä on noussut vuodessa 130:stä 500:aan. Lapsille annetaan terveyskasvatusta ja heidän kanssaan keskustellaan lasten oikeuksista ja hyväksikäytöstä. Kouluruoka tarjotaan kaikille, mutta joissakin kouluissa ei ole vielä puhdasta vettä. Tämän informaation jälkeen olimme entistä uteliaampia näkemään kaiken omin silmin. Pian lähdimmekin liikkeelle kohti kylää, jossa tervetulojuhla ja kummilapset odottivat.

World Visionin toimistossa Rajnandgaonissa meitä luotsasi mm. Supriti (toinen vasemmalta).

 Perillä saavuimme koululle, jonka edessä oli iso vesiallas ja lauma lehmiä. Meidät ohjattiin suureen katokseen, jonka etualalla oli koroke ja tuoleja. Alakoulun oppilaat istuivat maassa korokkeen edessä. Sivustoilla oli tuoleja, joilla istui aikuisia. Aplodien ja tervetulolaulun saattelemana ryhmämme ohjattiin korokkeelle istumaan ja kaikki saivat kaulaansa samettiruususeppeleen, seurasi seremonia, joka sisälsi lasten laulua ja puheita. Kummilapsemme eivät vielä siinä vaiheessa olleet paikalla, mutta pian heidät tuotiin ja saimme alkaa arvailla, kuka oli kukin. Hetki oli tavattoman jännittävä.

Koulun edustalla Susanna Verlinna ja yksi meitä kuljettaneista autoista.

Koulun edessä oli myös alttari ja vesiallas.

Oma kummityttöni oli ensimmäisenä ja tunsin hänet melkein heti. Meidät järjestettiin niin, että jokainen pääsi istumaan ympyrään oman kummiperheensä kanssa. Jokaisella oli tulkki, joka käänsi englannista chhattisgardiksi. Ympärille kerääntyi muitakin lapsia ja aikuisia kuuntelemaan ja katselemaan. Nandanilla oli mukana äiti ja pikkuveli. Isä oli kuulemma pellolla ja isosisko koulussa. En tiedä, kuinka kauan keskustelimme, mutta esittelin tyttöjen tekemän valokuvakirjan, värityskirjan, Tatun ja Patun ja muut lahjat. Kerroin niiden avulla Suomesta. Minä puhuin ja he kuuntelivat ja välillä erityisesti äiti sanoi jotain. Pikkuveli oli hauska vesseli ja äiti oikein miellyttävä, koko ajan hymyilevä, pieni nainen. Hänellä ei ollut hampaita, vaikka hän ei ollut vielä vanhakaan. Hän oli kuulemma ommellut tyttärensä kauniin puvun. Nandani puolestaan oli askarrellut minulle riisin varsista koristeen, joka muistuttaa suomalaisia olkikoristeita. Myös savisen riisimyllyn hän oli tehnyt.

Nandani ja hänen äitinsä

Riisikoriste, jonka Nandani oli tehnyt minulle.

Kasvisruoka näytti ja maistui herkulliselta.

Meillä oli käytössä ammattivalokuvaaja, joten itse ei onneksi tarvinnut ikuistaa näitä hetkiä. Juttelutuokion jälkeen menimme ensin seuraamaan koululaisten ruokailua lapset istuivat maassa peltitarjottimineen ja ruuanjakajat nostivat tarjottimelle ensin keon riisiä ja sitten lisukkeita. Jokaisella oli oma vesipullo, jonka he olivat täyttäneet koulun pihan kaivosta. Ruoka syötiin käsin. Otin tästä tilanteesta videokuvaa. Sitten lähdimme kummiperheen kanssa toiseen luokkahuoneeseen, jossa söimme kaikki yhdessä. Saimme pitsalaatikkoa muistuttavat pahvipakkaukset, joissa oli lokeroissa naan-leipää, riisiä ja erilaisia kasvisruokia sekä vielä jälkiruoka. Me muukalaiset saimme pullotettua vettä. Autoin Nandanin pikkuveljeä avaamaan pakkauksen ja meitä nauratti avaamisen vaikeus. Muutoin ateria syötiin hartaan hiljaisuuden vallitessa. Taisi olla juhlaruokaa heillekin. Tämä erikoisateria oli World Visionin tarjoama, mutta kouluruuan lapset saavat joka päivä. Intian laki velvoittaa kylät järjestämään kouluruuan, mutta sen taso vaihtelee; raha saattaa näet helposti luiskahtaa muihin tarkoituksiin. World Vision on opastanut paikallisia valvomaan etujaan, joten ruuan taso on parantunut hankealueilla.

Ruuan jälkeen oli leikkien vuoro. Menimme ulos paahtavaan kuumuuteen. Minun johdollani leikittiin ensin "Väriä". Seisoin lierihattu päässä selin muihin ja annoin englanniksi komentoja, kuten "Those who have red colour move four steps forwards". Tulkki käänsi tämän ja takaa alkoi kuulua naurua, varsinkin kun välillä piti mennä vasemmalle ja välillä oikealle, välillä eteen tai taakse ja välillä pomppia tai tanssia. Se, joka ensimmäisenä sai minulta hatun päästä, oli voittaja. Sitten leikittiin "yksi pieni elefantti marssi näin" ja seuraavaksi intialaista leikkiä, jonka he neuvoivat meille. Tämän jälkeen suurin osa meistä oli aivan poikki. Janotti valtavasti. Ihmettelin, miten noin vähästä väsyy, mutta lämpöä oli ainakin se 35, joten tuokin rehkiminen kostautui ja sain auringonpistoksen. Kummastelin huteraa oloani, mutta menin kuuliaisesti puunistutukseen muiden kanssa. Kummi ja kummilapsi istuttivat koulun pihalle puun. Nandani kuljetti minut kädestä pitäen meidän puuntaimemme luo ja kun taputtelimme multaa sen juurelle, sanoin hänelle, että hänen tulisi pitää hyvää huolta meidän puustamme. Kolmen vuoden kuluttua siinä olisi kuulemma kauniit punaiset kukat.

Tässä mennään puunistutukseen.

Valokuvaaja asetteli meidät potrettiin: äiti, pikkuveli, Nandani ja minä koulun pihalla.

Sitten tuli aika hyvästellä kummiperheet. Monella oli pitkä kotimatka, mutta käsittääkseni Nanadanin perhe asuu noin puolen tunnin matkan päässä. Me lähdimme kävelemään kylän raitille ja fiilistelemään. Menossa oli yhdeksän päivän juhla, joka edeltää divalia (intialaista valon juhlaa). Siksi kylään oli viritetty värikkäitä kangasmajoja ja tien varrella oli kaiuttimia, joista pauhasi musiikki. Vastaan ajavan kuorma-auton lavalla oli myös live-orkesteri. Ihmiset tulivat kodeistaan kylätien varteen meitä tervehtimään ja äidit toivat lapsiaan valokuvattavaksi. Saimme kurkistaa myös kahden kodin sisätiloihin. Asumukset olivat hyvin matalia ja ahtaita ja niissä oli maalattia, mutta sähköt tähän kylään oli saatu ja jossain asunnon nurkassa oli televisio. Sängyt oli nostettu seinälle päivän ajaksi. Lehmät seisoskelivat ulkona lyhyessä lieassa, mutta eivät olleet erityisen laihoja. Lapsetkin näyttivät varsin hyvinvoivilta. Monella kyläläisellä oli kännykkä ja jotkut ottivat meistäkin kuvia. Monille kylänraitti on ainoa elinpiiri. Kysyin näet joiltakin naisilta, olivatko käyneet Durgissa, jossa meidän hotellimme oli, ja he sanoivat, etteivät olleet koskaankäyneet siellä. Matkaa on sentään vain 35 kilometriä. Mutta jos ei ole polkupyörää eikä pääse kenenkään skootterilla, sekin on pitkä taival. Minulle kerrottiin, että monien tyttöjen koulunkäynti tyssää siihen, kun pitäisi siirtyä pienestä lähikoulusta suurempaan seuraavalle asteelle, koska koulumatka on heille liian vaarallinen jalkaisin kuljettavaksi. Polkupyörä olisi siis kullan arvoinen. Tajusin, että paras käyttötarkoitus koulumme taksvärkkirahoille olisikin juuri polkupyörien hankkiminen erityisesti tytöille.

Kyläläiset tulivat mielellään kuvaan meidän kanssamme.

Talojen seinissä oli mainoksia.

Kaivo oli kylän keskipiste.

Eräänlainen ulkokeittiö.

Lapset olivat hyvinvoivan näköisiä.

Lehmä on hyötyeläin vaikkei sitä syödäkään.

Pienessä tilassa sängyt oli nostettu päiväksi seinälle pois tieltä.

Aurinkokennolla toimivan vesipumpun esittelyn jälkeen pakkauduimme autoihin ja lähdimme Durgiin hotellia kohti. Tuo matka oli elämäni piinallisimpia, sillä päänsärky ja pahoinvointi iskivät todella. Jouduin pysäyttämään auton ja menemään pientareelle. Sain muovipusseja loppumatkaa varten ja oksensin autossa koko päivällä syömäni aterian. Ajattelin tuskissani, etten elämäni päivänä astu enää jalallani Intiaan! Siihen 35 kilometriin meni ainakin tunti kuoppaisilla teillä, ja kun lopulta tultiin perille raahauduin huoneeseeni, jossa oli 32 lämmintä, oksensin vielä vähän, yritin juoda väkisin nesteytysjuomaa, huuhtelin itseni suihkussa ja rojahdin nukkumaan.

Olin sanonut, etten tulisi illalliselle. Pari tuntia nukuttuani heräsin kuumuuteen ja yritin säätää ilmastointia, joka ei kumminkaan totellut. Kutsuin huonepalvelun tuomaan lisää vettä ja korjaamaan lämpötilaa. Susanna tuli katsomaan vointiani ja kauhistui huoneen kuumuutta. Koska hotellin väki ei saanut ilmastointilaitetta toimimaan, sain vaihtaa huonetta. Haalin kimpsut ja kampsut ja laskeuduin kerrosta alemmas viileään huoneeseen, jossa menin oitis nukkumaan.

Keskiviikkona heräsin onneksi varsin hyvävointisena. Kyse ei ollut vatsataudista vaan auringonpistoksesta. Vahingosta viisastuneena otin mukaan koko paketin nesteytyspusseja ja sekoitin niitä aina uuteen vesipulloon. Taisin saada päivän aikana juotua ne kuusi pulloa vettä, jotka kuulemma tässä lämpötilassa tarvittiin. Ruoka ei kyllä maistunut - ei varsinkaan intialainen ruoka, joten söin hyvin vähän.

Ajoimme tällä kertaa eri kylään. Menimme jälleen ensin tapaamaan koululaisia. Vastaanotto oli kuin kuninkaallisille. Meille tehtiin kunniakuja ja taputettiin, vietiin korokkeelle istumaan ja kukitettiin. Seurasi puheita, tyttöjen laulua ja poikien tanssia, jossa ryhmäämme edusti kunniakkaasti Leena.

Sitten jätimme lapset jatkamaan koulupäiväänsä ja siirryimme pieneen rakennukseen juttelemaan vammaisten ryhmän kanssa. Ryhmässä oli puolisen tusinaa eri lailla vammautunutta, mutta polio oli pahin syyllinen. Nythän lapset rokotetaan poliota vastaan, joten siihen alkaa syntyä immuniteettia. Meille kerrottiin, että kun World Visionin hanke alkoi tällä alueella, kukaan ei tarkalleen tiennyt vammaisten määrää eivätkä he sen enempää kuin heidän omaisensa tienneet, mitä etuuksia heille valtiolta kuuluisi. Ensin kartoitettiin vammaisten määrä ja sitten autettiin heitä saamaan etuisuuksia, esimerkiksi eläkettä ja apuvälineitä. Eläke on 300 rupiaa kuukaudessa, mikä ei riitä toimeentuloon, mutta on jonkinlainen apu. Useimmat vammaiset asuvat omaistensa luona. World Vision on monin tavoin auttanut heitä parantamaan toimeentuloaan. Eräät ovat saaneet avustuksen pikku kaupan perustamiseen. Eräs mies on saanut suutarin välineet ja opetellut luomuviljelyä. Eniten myötätuntoani herätti Sima-niminen nuori nainen, joka raahasi itseään käsillään, koska hänen pyörätuolinsa oli mennyt rikki ja jo kolme vuotta oli saatu odottaa viranomaisilta uutta. Tämä nainen joutui lisäksi huolehtimaan isästään.

Sima on polioinvalidi ja on odottanut pyörätuolia vuosikausia.

Vammaisten ryhmän jälkeen siirryimme naisten oma-apuryhmään. Kohtasimme 12 naista, jotka pitivät naisten pankkia. He tallettavat joka viikko 10 rupiaa pankkiin, josta lainataan tarpeen vaatiessa, esimerkiksi jos joku perheenjäsen sairastuu tai ruoka pääsee loppumaan tai lasten koulunkäyntiin tarvitaan rahaa. Ryhmän kirjanpitäjä pitää tilikirjaa ja jokaisella jäsenellä on oma säästökirja, johon otot ja panot merkitään. Ryhmä on pystynyt hankkimaan vesipumpun, jota se vuokraa viljelijöille ja saa siten lisätuloja. Kirjanpitäjä on saanut taloudellista koulutusta ja pystyy auttamaan muita.

Naisten ryhmän kirjanpitäjä (vihreässä sarissa) kertoo toiminnasta Supritille ja Susannalle.

Tilikirja.

Naisten ryhmä on saanut valistusta myös perhesuunnittelussa. Hankkeen aikana perheiden lapsiluku onkin laskenut niin, että nykyään perheissä on keskimäärin 2-3 lasta. Perhesuunnittelusta puhuttaessa ovat mukana myös aviomiehet, ja nainen voikin käyttää ehkäisyä, mikäli hänen miehensä suostuu siihen.

Lahjoitin ryhmän naisille Minna-rehtorimme kokoamat ompelutarvikepussit, joista he kiittelivät. Sitten jatkoimme matkaa neuvolaan, jossa toimii myös päiväkoti.

Lopuksi kävelimme auringon porottaessa täydeltä terältä tapaamaan luomuviljelijöiden ryhmää. Istuimme puiden alle levitetylle pressulle ja kyselimme oppaan välityksellä heidän kokemuksistaan luomuviljelyyn siirtymisestä. He kertoivat, että ennen he ostivat lannoitteita ja saivat satoa pari kertaa vuodessa, mutta tuotto meni uusiin lannoitteisiin. Nyt he käyttävät vain lehmän lantaa ja virtsaa, saavat satoa useamman kerran vuodessa, ja vaikka sato on pienempi, se on laadukkaampi. Tuloa jää, koska lannoitteita ei tarvitse ostaa. Tästä ryhmästä ostimme riisiä. Minullakin on 2,5 kiloa basmatiriisiä suoraan viljelijältä ostettuna!

Tässä välissä olimme taas melkoisen puhki ja lähdimme syömään. Söin omasta annoksestani vain leivät ja hieman riisiä, sillä mausteinen intialainen ruoka ei vain houkuttanut edellispäivän kokemuksen jälkeen.

Ilmastoidussa ravintolassa vietetyn lepohetken jälkeen ryhmämme oli saanut virtaa ja lähdimme seuraavaan kylään tapaamaan yläkoululaisia. Heidän koulupäivänsä oli jo päättynyt, mutta siellä meitä odotettiin. Jälleen oli ohjelmassa kukitus, lauluesitys ja jokunen puhe.

 Mekin esitimme yleisön riemuksi Hämä-hämä-häkki-laulusta kolme säkeistöä koreografioineen. Nuorilla on World Visionin pitämä kerho, jonka toiminnasta he kertoivat. He kertoivat myös, mitä he tietävät lasten oikeuksista ja hygieniasta. Kerromme vuoron perään, mitä me kummit teemme varsinaiseksi työksemme ja kysyimme heidän haaveistaan. Monien toiveammatti oli lääkäri, opettaja, insinööri tai poliisi. Itse kerroin omasta koulustani ja esittelin heille oppilaideni tekemän valokuvakirjan. Se jälkeen olikin aika jakaa muumikasseissa olevat lahjat, joita olin pitänyt mukanani jo kaksi päivää. Koska paketteja oli yli 60, annoin ensin lahjat tytöille ja sitten loput pojille. Kerroin heille, että nämä ovat tyttöjen valitsemia lahjoja tytöille, joten he voivat antaa omansa sisarelleen, mikäli siinä on tyttöjen tavaroita. Koska iPadini oli tässä vaiheessa jumissa videoiden määrän takia, en saanut videota lahjanjaosta, vaikka olin oppilaille niin luvannut, mutta Susanna otti kuvia ja lupasi lähettää minulle.

Tässä on meneillään lahjojen jako.

Vilkutimme yläkoululaisille ja ajoimme hotelliin. Nämä kaksi päivää olivat antoisia mutta uuvuttavia. Tuskin kukaan meistä jaksoi mennä tutustumaan Durgin kaupunkiin. Koska huoneeni oli nyt mukavan viileä, kävin suihkussa, perkasin jumittuneella padilta turhat kuvat ja videot pois ja otin Skype-yhteyden kotiin. Ei onnistunut ensi yrittämällä, mutta jossain vaiheessa kyllä. Netti oli hotellissa maksuton, mutta ei aina toiminut tai oli tosi hidas. Vaikka kännykkä oli jäänyt matkasta, pystyin soittamaan Skypellä ja padi herätti minut aamuisin Ozzy Osbornen Dreamersilla. Blogin pitäminen sen sijaan oli työlästä; tekstit pystyi kirjoittamaan, mutta kuvien lisääminen ei ollut heikkohermoisen hommaa.


Jätimme Rajnandgaonin taaksemme varhain torstaiaamuna ja lensimme Raipurista Delhiin. Majoituimme tuttuun Le Meridieniin, jossa olimme jo puolen päivän aikaan. Päätin ottaa lunkisti: kirjoittaa blogia uima-altaalla, käydä hieronnassa ja syömässä ja kirjoittaa taas illalla blogia. Mitä huomasinkaan matkalaukun avattuani? Olin unohtanut iPadin laturin Durgin hotelliin Avaloniin! Mietin, pitäisikö lähteä etsimään uutta, mutta koska kone oli täyteen ladattu, päätin tehdä töitä ja ilmoittaa Skypellä kotiin, että yhteyttä ei ehkä kohta saa. Menin siis uima-altaalle, pulahdin pari kertaa ja kellahdin aurinkotuoliin yrittämään kuvien siirtoa bloggeriin. Tunnin päästä oli mitta täysi ja marssin spahan. Otin suoraa päätä tunnin mittaisen ayrveda-kokohieronnan ja sen päälle höyrysaunan. Uudestisyntyneenä menin ravintolaan, tilasin pasta carbonaran sekä lasin valkoviiniä. Vieläkin oli esto päällä intialaisen ruuan suhteen.

Delhi-päivän kuvia

Sikhitemppeliin kuuluu laaja vesialue. Alakuvissa ruuan valmistusta temppelissä ja niiden jälkeen riksa-ajelulle lähtö.

Delhi-päivä

Sunnuntaina 11.10. ohjelmassa oli Delhiin tutustuminen - tai tarkemmin sanottuna muutamassa kohteessa vierailu. Olimme saapuneet Indira Gandhin lentokentälle puoli kuudelta ja ensivaikutelma pääkaupungin sarastavasta aamusta oli harmaan utuinen. Ajoimme bussilla Le Meridien -hotelliin, saimme huoneet, söimme aamupalan ja vetäydyimme lepäämään; itsekin jopa nukuin vähän.

Puolen päivän jälkeen lähdimme kiertoajelulle. Näimme komeita hallintorakennuksia, Intian portin, kadun yli ravaavia apinoita ja psykedeelistä liikennettä. Jalkauduimme ensimmäisen kerran tutustumaan sikhitemppeliin. Väentungos ja kuumuus oli melkoinen. Opas johdatteli meidät pieneen huoneeseen, jossa ne, joilla ei ollut mukana huivia, saivat sellaisen päähänsä. Miehet myös. Kengät ja sukat piti vielä riisua ja olimme valmiita jonottamaan temppeliin sisälle. Istuimme hetken lattialla seuraamassa seremoniaa ja siirryimme katsomaan maailma suurinta keittiötä. Sikhien perusperiaatteisiin kuuluu jakaminen. Tässä temppelissä valmistetaan päivittäin ruokaa 10 000 ihmiselle. Varat saadaan lahjoituksista ja vapaaehtoiset tulevat vuoron perään valmistamaan ruuan. Kuljimme avojaloin tilasta toiseen. Yhdessä pilkottiin vihanneksia, toisessa keitettiin linssejä valtavassa padassa, kolmannessa paistettiin naan-leipää, yhdessä suuri joukko ihmisiä söi ruokaa lattialla metallisilta tarjottimilta ja suuren portin takana odotti vuoroaan uusi ruokailijoiden joukko. Jalkamme olivat tahmeita linssisoseesta, kun menimme hakemaan kenkiämme, mutta olipa nähty jotakin todella erikoista!

Seuraavaksi lähdimme riksakyydillä Delhin kuuluisimpaan moskeijaan, jossa mm. säilytetään alkuperäistä Koraania. Meitä oli kaksi yhden riksan kyydissä ja kyllä se meno ylitti tivolielämykset. Riksat puikkelehtivat kadulla kaikkien mahdollisten liikennevälineiden joukossa tosi varmasti. Minua ei ainakaan pelottanut. Laiha mies polki melkoisen rämää polkupyöräänsä sitkeästi ja siinä kyydissä sai rauhassa ihmetellä vanhan Delhin ihmisvilinää, hajuja ja varsinkin ääniä, sillä kaikenlaiset torvet soivat ympärillä ja välillä pauhasi musiikkikin.

Moskeijassa me naiset saimme yllemme aamutakkimaiset kaavut ja kengät piti jälleen riisua, mutta päätä ei tarvinnut peittää. Ihastelimme moskeijan arkkitehtuuria ja näimme, että miehet ja naiset saivat rukoilla samassa tilassa. Intiassa islam on oppaamme mukaan vapaamielisintä.

Moskeijasta pääsimme riksakyydillä takaisin busseille, tällä kertaa kapoisten kujien kautta. Ajoimme bussilla puistoon, jossa on Mahatma Gandhin muistomerkki, ikuinen tuli. Kävelimme puistossa ja otimme koko joukosta ryhmäkuvan, ennen kuin joukko jakaantuisi kahtia seuraavana päivänä.

Tässä vaiheessa alkoi jo olla melkoinen nälkä. Meidän oli määrä syödä illallista yksityiskodissa keskiluokan asuinalueella. Luvassa oli intialaisen ruuan kurssi. Sitä ennen piipahdimme mattokaupassa seuraamassa, miten aito intialainen matto valmistetaan. Opin, että suuren maton tekoon menee kuukausia ja että matto vain paranee vanhetessaan. Senkin opin, että turkkilaiset ja intialaiset matot tehdään eri tavoilla ja että intialainen on ohuempi, mutta kestävämpi.

Lopulta päästiin intialaisen ruuan pariin. Rouva Jyoti Agarwal, Master Chef, toivotti meidät tervetulleiksi kotiinsa ja esitteli ensin intialaista ruokakulttuuria yleensä ja puhui sitten lempiaiheestaan eli mausteista. Hän sanoi, että ruoka korvaa lääkkeet, mikäli ihminen syö oikein. Meille kerrottiin esimerkkejä siitä, mihin vaivoihin mikäkin mauste on. Sitten hän esitteli mm. chutneyn, tikin, voikanan, tandoorikanan, dalin ja pulao-riisin valmistusta ja lopuksi päästiin syömään useaa ruokalajia sekä herkullista suklaakakkua jälkiruuaksi. Saimme kotiinviemisiksi Gourmet Desire -reseptimonisteen.

Matkaan lähtö

Istun junassa matkalla kohti Helsinkiä. Olo on typertynyt, sillä pakattuani huolellisesti kaikkia ohjeita noudattaen olen unohtanut - kännykän! Se jäi ulkoilutakin taskuun lenkitettyäni pikaisesti koiran ennen lähtöä. Ihmettelen nyt, mitä pitää huomioida, jos kännykkä ei ole mukana. Ensin tuli mieleen, että minun on ostettava lentokentältä pieni herätyskello, sillä olen yhden hengen huoneessa ja jonakin aamuna on noustava jopa klo 4.30. Sitten tajusin, ettei minuun saa helposti yhteyttä, jos ryhmämme jotenkin hajaantuu. Ymmärsin myös, että en pysty lähettämään ystäville tekstareita matkalta. Omalle kullalle yritän soittaa Skypen kautta. Mitähän muuta? Puhelimen laturi on tietysti mukana turhan päiten, ja kuvat on otettava kömpelöllä padilla. Mutta ehkäpä viikko pärjätään näinkin. Tulee varmaan halvemmaksikin...
Pakkasin suureen matkalaukkuun kolme muovipussillista pieniä lahjapaketteja, joita koulumme Keke-ryhmän (Kestävän kehityksen ryhmä) tytöt olivat ostaneet ja paketoineet. Ne jaetaan kouluvierailulla tai annetaan kummilasten ystäville. Tytöt hankkivat rahaa järjestämällä vanhempainiltaan kahvitusta ja työskentelemällä kulttuurikeskuksen narikassa. Mukaan lähti myös kaksi Keke-tyttöjen tekemää valokuvakirjaa sekä Minna-rehtorimme kokoamia ompelutarvikepusseja  kylän naisille Naisten oma-apuryhmään. Tietysti kassissa on myös Muuramen lukion maskotti Keijo.
Eilen kävin vielä kirjakaupassa ostamassa Tatun ja Patun Suomi -kirjan englanniksi.

Loppujen lopuksi pääsin lentokentälle kommelluksitta. Tikkurilasta menee nyt kätevästi I-juna nelosraiteelta kentälle. Lähtöselvityksen olin tehnyt kotona ja matkalaukkujen käsittelyssä tapasin jo muita kummireissuun lähteviä. Iso laukku painoi vähän yli 20 kg kaikkine viemisineen. Repun otin koneeseen. Eikä muuta kuin menoksi Delhiä kohti!

T

Kummimatkan valmistelut

Tänään on lauantai ja 3. lokakuuta. Kummimatkani alkaa viikon päästä ja matkakuumeen oireitakin alkaa olla! Vielä ei laukkua ole pakattu, mutta yhtä ja toista tärkeää on tehty.

Huhtikuussa sain tietää, että World Vision järjestää intialaisten lasten kummeille matkan. Edellinen matka oli tehty pari vuotta sitten. Halukkaita matkalaisia pyydettiin ilmoittautumaan. Huomasin, että matka osuisi suoraan syyslomalleni, jotan hain joukkoon, minua haastateltiin ja tulin valituksi. Matkalle oli valittu 20 henkeä: Hosnangabadiin 10 ja Rajnandgaoniin samoin 10. Jälkimmäiseen olisi ollut enemmänkin lähtijöitä, joten he jäivät valitettavasti odottamaan seuraavaa kertaa.

Sain sähköpostina perehtymismateriaalia sekä maksoin matkan ennakkomaksun 531 euroa. Sain myös ohjeet viisumin hankkimiseen Visumservicen kautta. Tarkistin passin voimassaolon; sen pitää olla voimassa vielä puoli vuotta matkan jälkeen. Matkanjärjestäjille piti lähettää myös kopio passista ja rikosrekisteriote.
 
Aloin tutustua Intia-materiaaliin ja kirjoittaa tätä blogia. Luin tarkemmin mm. kummityttöni vuosiraportit, joista paljastuu varsin paljon asioita hänen elämästään. Nämä raportit ovat kahdelta viime vuodelta:

 Kesällä unohdin edistää viisumiasiaa ja säikähdin elokuun alkaessa, etten ollut vielä saanut viisumia. Sen hankinta onnistui kuitenkin lopulta hyvin. Kovasti piti täyttää lomakkeita, joissa kysyttiin mm. isän syntymäpaikkaa ja sukujuuria. Onneksi Visumservicellä oli hyvät ohjeet. Hakulomake ja passi sekä valokuvat piti lähettää Helsinkiin, mutta kauniisti passi tuli pian takaisin ja siinä oli viisumiaukeama mukana. Prosessin hinnaksi tuli noin 130 euroa.

Heinäkuussa maksoin varsinaisen matkahinnan 1400 euroa. 


Elokuun lopussa kokoonnuimme kaikki matkalle lähtijät Helsinkiin ennakkotapaamiseen. Tutustuimme Susannaan, Heidiin ja Pauliinaan, joista ensimmäinen matkaa minun ryhmäni kanssa Rajnandgaoniin. Susanna oli laittanut intialaista pikkupurtavaa ja saimme maistiaisia matkakohteemme ruuasta. Jokainen sai myös nimilapun ja pääsi kertomaan, kuka on, mitä odottaa matkalta ja millainen oma kummilapsi on. Huomasin, että joillakin oli useampi kuin yksi kummilapsi ja jotkut olivat jo joskus käyneet tapaamassa omaa lastaan. Osanottajajoukko oli naisvaltaista, mutta mukana oli myös kolme pariskuntaa. Ikäjakauma oli teinitytöistä eläkeläisiin.

Matkaan lähtijöillä oli hyvin samantapaisia odotuksia: on hienoa nähdä, mitä apu on saanut aikaan, on mukavaa päästä matkalle, jonka aikana näkee muutakin kuin tavallisia turistikohteita, ja tärkeää on myös se, että on turvallista matkustaa tällaisessa ryhmässä.

Meille jaettiin muhkea paketti Intia-tietoutta ja ohjeita matkaa varten. Luulen, että jokaisella oli tilaisuuden jälkeen pää pyörällä kaikesta infosta mutta myös valtava into lähtöön. Voisimme kuulemma valmistautua myös katsomalla intialaisia Bollywood-elokuvia (alakuvassa julisteita). Valitettavasti itselläni ei ole ollut tähän aikaa. Meitä opastettiin myös siinä, mitä voisimme kertoa tiedotusvälineille matkastamme, olemmehan sitoutuneet pitämään esityksiä ja olemaan haastateltavina. Allekirjoitimme myös lastensuojelusitoumuksen, joka tarkoittaa sitä, että muistamme pitää lasten edun tärkeimpänä niin matkan aikana kuin myös kertoessamme kokemuksistamme medialle.

Syyskuussa kävin ottamassa rokotukset ja sain kansainvälisen rokotuskortin mukaani. Koska edellisistä rokotuksista oli valovuosi, otin kaikki kerralla: jäykkäkouristus, polio, MPR, kurkkumätä ja hepatiitti (A ja B), jota pitää uusia kahdesti. Malarialääkitystä en ota, koska vuodenaika ja alue eivät sitä vaadi. Varmuuden vuoksi otan mukaan antibioottikuurin, matkapahoinvointilääkettä, ripulilääkettä ja nesteytystabletteja.

Maksoin matkan viimeisen erän (noin 900 euroa), joka on  minulla hieman isompi kuin muilla, koska halusin yhden hengen huoneen. Sain lentoliput sähköpostiin ja edessä olisi pakkaaminen. Elokuun infossa meille kerrottiin, mitä kaikkea kummilapsille ja kyläläisille voisi viedä. Viimeinen viikko edessä ja ostoksia tulee varmaan tehtyä joka päivä. Näillä näkymin säätiedotus lupaa Delhiin 36 asteen lämpötilaa. Niinpä hellevaatteet on kaivettava esiin juuri, kun muutoin Suomessa alkaisi pipo- ja villasukkakausi!