Heti seuraavana päivänä Intiasta palattuani olin paikallislehden haastateltavana. Toimittaja tuli kotiini ja rupattelimme toista tuntia. Olin siinä jo ehtinyt purkaa laukun (jota en kylläkään pitänyt kuumassa saunassa, niin kuin ehkä olisi suotavaa; panin vain vaatteet pesuun ja yritin tuulettaa koipallojen hajua). Laukku painoi kotimatkalla vähemmän kuin mennessä, vaikka tuomisia olikin: hauskoja kuvakirjoja hindujumalista, Nandanin tekemät käsityöt, sininen kangaskassi, sinipohjainen kaftaani, mustavalkoinen mekko, intialaista suklaata, mausteita ja juomatiivisteitä, paikallista riisiä, teetä, keksejä, sanomalehtiä sekä huivit koulun Intia-ryhmän tytöille.
Töihin palattuani pidin pariin otteeseen lyhyen tilaisuuden, jossa esittelin matkaa ja kummiutta powerpointin avulla. Kävin myös paikallisessa seurakunnassa diakoniakerhon vieraana ja pidin esitelmän. Tosin yksi kuulija nukahti heti alussa ja kysyi lopussa, mistä maasta tässä olikaan kyse!
Koulussamme pidettiin taksvärkkipäivä, jonka tuotosta puolet lahjoitettiin intialaisten lasten koulunkäynnin edistämiseen. Kaikkiaan keräsimme rahaa 2400 euroa. Tällä summalla saamme noin 40 polkupyörää Rajnandgaonin lapsille, erityisesti tytöille, jotta heidän pitkä koulumatkansa yläkouluun sujuisi nopeammin ja turvallisemmin.
Kestävän kehityksen ryhmän tytöt auttoivat minua tilaisuuksissa ja kävimme ennen lukukauden päättymistä vielä syömässä Jyväskylän intialaisessa ravintolassa.
Mukavaa oli myös se, että lukion opettajakunta päätti ottaa oman kummilapsen. Sainkin äskettäin tietää, että lapsi on Hoshangabadista ja 7-vuotias tyttö. Myös yläkoulun rehtori näytti vihreää valoa sille, että otamme samalta alueelta toisenkin kummilapsen, yläkoululle. Koulut maksavat vuosimaksun, joka kerätään osittain opettajilta ja osittain oppilailta (vaikkapa taksvärkin muodossa). Kestävän kehityksen ryhmät pitävät kummilapsiin yhteyttä ja kertovat heidän kuulumisistaan muulle koululle. Minä olen tämän toiminnan koordinaattorina. Ehkä jonakin päivänä lähden World Visionin kanssa uudestaan Intiaan, tällä kertaa Hoshangabadin viidakkoseudulle, ja mukanani on kaksi nuorta, toinen yläkoululainen ja toinen lukiolainen!
Töihin palattuani pidin pariin otteeseen lyhyen tilaisuuden, jossa esittelin matkaa ja kummiutta powerpointin avulla. Kävin myös paikallisessa seurakunnassa diakoniakerhon vieraana ja pidin esitelmän. Tosin yksi kuulija nukahti heti alussa ja kysyi lopussa, mistä maasta tässä olikaan kyse!
Koulussamme pidettiin taksvärkkipäivä, jonka tuotosta puolet lahjoitettiin intialaisten lasten koulunkäynnin edistämiseen. Kaikkiaan keräsimme rahaa 2400 euroa. Tällä summalla saamme noin 40 polkupyörää Rajnandgaonin lapsille, erityisesti tytöille, jotta heidän pitkä koulumatkansa yläkouluun sujuisi nopeammin ja turvallisemmin.
Kestävän kehityksen ryhmän tytöt auttoivat minua tilaisuuksissa ja kävimme ennen lukukauden päättymistä vielä syömässä Jyväskylän intialaisessa ravintolassa.
 |
| Keke-ryhmäläiset intialaisella lounaalla ravintola Shalimarissa. Suomalaisia kun olemme, valitsimme miedoti maustetun version. |
 |
| Yhdeksällä eurolla saimme riisiä, kanaa inkivääri-,valkosipuli- ja tomaattikastikkeessa (Chicken Madras), salaattia, naan-leipää ja mango-lassia. |
Mukavaa oli myös se, että lukion opettajakunta päätti ottaa oman kummilapsen. Sainkin äskettäin tietää, että lapsi on Hoshangabadista ja 7-vuotias tyttö. Myös yläkoulun rehtori näytti vihreää valoa sille, että otamme samalta alueelta toisenkin kummilapsen, yläkoululle. Koulut maksavat vuosimaksun, joka kerätään osittain opettajilta ja osittain oppilailta (vaikkapa taksvärkin muodossa). Kestävän kehityksen ryhmät pitävät kummilapsiin yhteyttä ja kertovat heidän kuulumisistaan muulle koululle. Minä olen tämän toiminnan koordinaattorina. Ehkä jonakin päivänä lähden World Visionin kanssa uudestaan Intiaan, tällä kertaa Hoshangabadin viidakkoseudulle, ja mukanani on kaksi nuorta, toinen yläkoululainen ja toinen lukiolainen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti